Niihä sitä ainaki sanotaan...
Porukat ja pikkuveli lähti sit eilen. Kyl tuli suru puseroon.. Meinannu saada millään itkua loppumaan. Ne oli tääl Kouvolas pari viikkoa mummin hautajaisten takia. Neki oli tossa ystävänpäivänä. Lyhyt ja nätti seremonia.
Oliha siit se melkein 4v, ku viimeks ollaa porukoitten kans nähty. Kyl se pisti pariks viikoks tunteet ja ajatukset iha sekasin. Pisti miettimää elämää Kouvolassa. Mietin paljon, että haluanko takasin Rovaniemelle asumaan. Tulin kyl joka kerta siihe tulokseen, etten halua. Menis vaa hermot, vaikka rakkaita siel paljo onki. Mul on hyvä elämä rakentunu tänne pikkuhiljaa, enkä osaa siit enää päästää irti. :)
Mut kyllähän niitä olis useammin nähtävä. Alettii miehen kans heti suunnittelemaa kaiken maailman reissuja Rovaniemelle. Pikkuveli pääsee keväällä ysiltä, joten päättäjäisiin olis mentävä! Ja joulun aikaa haluaisin sinne myös, ku on ne pienetki jo messissä. Täytyyhän niiden saada Mammaan ja Pappaan tutustua enosta ja tätistä puhumattakaan! <3
Nooo, ehkä tää olo helpottaa ajan kans.. Koko ajan enemmän on rennompi olo ja ensviikolla takasin arkeen kiinni koulun merkeissä. Ikävä on tosi suuri ja tahtois ne vaa takas tänne, mut tää nyt on tätä vaikka tähän ei ikinä totukkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti